Missä kuljimme kerran?

Kuva: Marika Pentikäinen

Autojen satelliittipaikannuksen kehittäminen tuntuu etenevän perusteena ajoneuvoverotukseen tarvittava muutos. Minusta kyse on yksilön elämän kannalta kyseenalaisesta vapauden rajoittamisesta - onko viranomaisella oikeus seurata kulkemisiani, kerätä niistä tietoa ja mahdollisesti vielä jakaa niitä muille kiinnostuneille tahoille? 

Epäilen oikeutta myös siksi, että kerättyjen tietojen hakkerointi, ajautuminen  vääriin käsiin ja virheellisiin yhteyksiin ovat aina riskinä tietojen siirtyessä digitaalisen muotoon.  Asiayhteys on saanut myös  tietosuojavaltuutettu Reijo Aarnion pohtimaan ääneen nopean teknologisen kehityksen ja yksilön perusoikeuksien välistä yhteyttä. Hyvä keskustelun avaus, jota tulisi jatkaa monilla foorumeilla. 

Terveydenhoidon tietojärjestelmät ovat uudistumassa. Kansallinen rokotusrekisteri on syntymässä. Robotiikka lisääntyy eri elämänalueilla. " Big data" sisältää meistä kaikista moninaista informaatiota, jonka käyttöoikeudet tuntuvat olevan niillä organisaatioilla, jotka yksipuolisesti niin päättävät. Sosiaalinen media pyrkii käyttämään jäsenistönsä tietoja mainostarkoituksiin aina kun silmä välttää jne. Digitaaliset tietovarastot herättävät intohimoja monella taholla; pahikset, mainostajat, virkakoneisto, yritykset, globaalit toimijat...; jono on pitkä. 

Kuka omistaa yksilöä koskevat tiedot eri tiedostoissa ja niiden yhdistelymahdollisuudet ja profiloimiset? Mikä on lainmukaista, asiallista tietojen rekisteröintiä ja käyttöä? Onko viranomaisella oikeus paikantaa kansalaisia? - ja jos, niin mikä on laillinen peruste? Kuka päättää, kenelle yksilön tietoja jaetaan ja mihin käyttöön? Miten tietojen käytön asiallisuus varmennetaan? Millä välineillä tietoja säilytetään ja jaetaan?  Miten tietojen käyttäjien tunnistus on hoidettu? 

Kaikkiin näihin kysymyksiin sekä lukuisiin muihin tarvittaisiin perusteltuja vastauksia, joissa olisi huomioitu myös uudet tekniset mahdollisuudet, jotka nopeasti monimutkaistavat tietojemme käsittelyä. Länsimaisen demokratiakäsityksen perusteella liikumme " Isoveli valvoo"- maailman vedenjakajalla. 

Miten yhteiskunta aikoo varmistaa, ettei tietojen hyväksikäyttö palvele jotain muitakin kuin yksilön eduksi olevia tarkoituksia? Ja toisaalta, miten hyvät aikeet hoidetaan niin, ettei niistä  synny jarru ja este tietojen järkevälle hyödyntämiselle? Missä kulkee avoimen yhteiskunnan ajattelun rajaviiva? Mikä on yhteistä ja mikä on  yksityistä?

Jäljet nimittäin pelottavat. Julkinen valta ei ole osoittautunut kovin hyväksi yksilön edun vartijaksi. Nykyinen verkkoasiointi edellyttää pankkien hoitamia tunnistusratkaisuja - eräs valtiovallan perustehtävä tietosuojassa on näin ulkoistettu markkinavoimille.  Kännykkätunnistaminen ajelehtii sekin yritysten vastuulla.  Tietosuojavaltuutetun toimisto on käynyt pienin resurssein taistelua yksilöiden puolesta virtuaalimaailmassa. Sen  mukaan vain 2% nykyisistä rekisterinpitäjistä sanoo tuntevansa  riittävästi tietosuojalainsäädäntöä.

Tuskinpa EU tulee tässä nopeasti avuksi. Yksilöoikeudet eivät Pohjoismaiden ulkopuolella ole samassa arvossa kuin mihin me olemme tottuneet. Etelä - Euroopan valtioiden feodaalinen historia pikemminkin aiheuttaa paineita raskaille, keskitetyille hierarkkisille ja byrokratiavetoisille ratkaisuille. Tässä olisi mahdollisuus  luoda omaehtoisesti avoimuutta, yksilön oikeuksia kunnioittavaa sekä joustavaa pelisäännöstöä tärkeästä asiasta.

Mielestäni nämä perustavaa laatua olevat  toimintaperiaatteet sekä reunaehdot tulisi määrittää ja asettaa vaatimuksiksi ohjelmistojen valmistajille, ennen kuin otetaan käyttöön yhtään uutta digitaalista käytäntöä ml satelliittipaikannus. Kun perusteet ovat aukkoja täynnä, ei lopputuloksestakaan voi tulla kelvollinen. Kansalaiskeskustelun paikka!